Kuten olen jo aiemminkin kertonut, narkolepsiaa sairastavan unimaailma on erittäin todentuntuista ja eläväistä. Se on todella ärsyttävää siinä tilanteessa, kun näkee painajaisia, mutta paratiisiunissa todenmukaisuus tuntuu melkein liiankin ihanalta. On mahtavaa uppoutua paratiisiuneen niin vahvasti, että unohtaa oman elämänsä murheet. Tähän liittyy kuitenkin sellainen huono puoli, että unesta täytyy aina lopulta herätä. Silloin voi tuntua musertavalta astua takaisin omiin raskaisiin saappaisiinsa, mutta ainakin sai kokea pienen hetken paratiisia.
Tässä on yksi mun paratiisiunistani:
 |  |
Olen jossain eteläisessä maailmankolkassa. Näen suuren valkoisen hiekkarannan oikealla puolellani, ja vasemmalla on sininen meri. On todella lämmin ja aurinko paistaa. Kuvittelen vierelleni valkoisen hevosen, ja se ilmestyy siihen, koska kyseessä on selkouni, joten voin vaikuttaa tiedostamani unen sisältöön. Nousen vaivattomasti hevosen korkeaan selkään, ja kosketan kädellä sen lämmintä ja pehmeää turkkia. Alan laukkaamaan rantaviivaa pitkin kilpaa virtaavan meren kanssa. Pystyn tuntemaan auringon lämmön kasvoillani, tuulenvireen hiuksissani ja hevosen keinuvat askeleet allani. Kuulen, kuinka hevosen kaviot roiskivat suolaista merivettä, ja jossain kauempana linnut laulavat. Palmupuun oksat luovat tummia varjoja rannalle, ja hevonen pärskäisee rentoutumisen merkiksi. Silitän hevosen pehmeää kaulaa kiitoksena pienestä hetkestä paratiisia.
Ja sitten herään. Yksin omasta sängystäni. Ja elämä jatkuu taas samaa rataa...
