Painajaiset ja unihalvaukset

Narkolepsiaan liittyy olennaisesti erittäin todentuntuiset ja piinaavat painajaiset sekä unihalvaukset. Tänään ajattelin kertoa kokemuksiani niistä. Tässä postauksessa tulen kuvailemaan omia painajaisiani ja unihalvauksiani aika tarkastikin, joten jos sinua ahdistaa esimerkiksi zombit, pellet tai Kauna -elokuva, kannattaa skipata tietyt kohdat tästä postauksesta.

Painajaiset

Painajaiset eli pahat unet. Mistäs sitä aloittaisikaan. Vuosina 2010-2013 taisin nähdä painajaisia varmaan joka ikinen yö. Ei ihme, että olin niin väsynyt noihin aikoihin, kun olin kuitenkin koko yön juossut pakoon erilaisia pelottavia hahmoja. Olin ihan oikeasti aamulla niin väsynyt, että lihaksiin ja kaikkialle sattui. Onneksi en enää näe painajaisia juuri ollenkaan (kiitos lääkkeiden), mutta muistan silti sen erittäin ahdistavan ja toivottoman fiiliksen, mikä painajaisiin yleensä liittyy. Muistan myös, kuinka jotkut unet tuntuivat kestävän tuntikausien ajan. Ja sitten, kun luulin painajaisen vihdoin olevan ohi, se alkoikin uudelleen. Ja se meni aina samaa rataa. Vaikka kuinka olisin yrittänyt jotain muuta, lopputulos oli aina tismalleen sama. Ei ihme, että muistan jotkut unistani erityisen hyvin, koska olen käynyt ne läpi ainakin kymmeniä kertoja.

Nyt niitä oman elämän esimerkkejä.


Esimerkkiuni 1:

Pohjustan ensin asiaa hieman. Olin 12-vuotias, kun rupesin katsomaan The Walking Dead -sarjaa. Jos joku ei tiedä, se sarja kertoo maailmanlopusta ja zombeista. Se on kirjaimellisesti taistelua elämästä ja kuolemasta. Näin jälkeenpäin ajatellen, olin aivan liian nuori ruvetessani katsomaan kyseistä sarjaa. Olin myös tosi herkässä iässä, ja kaikki kauhuaiheiset jutut kiinnostivat hirveästi. Sain kuitenkin kärsiä uteliaisuudestani ja herkkyydestäni, kun zombeihin liittyvät painajaiset alkoivat. Nyt saatte kuulla yhden mun pahimmista ja toistuvimmista painajaisista.

On pimeää. Ja hiljaista. Olen yksin. En edes tiedä missä. Jossain metsässä kai? Tunnelma on painostava. Pelkään, mutta mitä? Kuulen kauempaa ruohikon kahinaa ja epämääräisiä ääniä. Jokin on tulossa. Pelottaa. Äänet voimistuvat. Pinkaisen pakoon, vielä kun voin. Kuulen, kuinka perääni lähdetään. Niitä on monta. Kuinka mä selviän? En jaksa juosta enää. Yritän, mutta jalat ei vain kanna enää. Ne ovat ihan kannoillani. Mitä mä teen? Mulla ei ole enää voimia. Lysähdän tahtomattani maahan. Ne saavuttavat mut. Tunnen, kuinka niiden hampaat uppoavat mun lihaan...

Ja sitten herään ihan hikisenä ja paniikissa. Laitan yövalon päälle. Kestää hetki, ennen kuin hengitys tasaantuu, ja tajuan olevani turvassa omassa sängyssäni. Pitäisi mennä uudelleen nukkumaan, mutta ei jostain syystä huvita. Pidän valon päällä, ettei mun tarvitse nukahtaa pimeässä.

Esimerkkiuni 2:

Vähän taustaa taas ensin. Näin tän seuraavan painajaisen joskus syksyllä 2017. Elokuussa samana vuonna oli juuri tapahtunut Turun puukkoisku, mistä tämä uni sai vaikutteita.

Olen koulussa. Koulurakennus ei ole sama, missä oikeasti opiskelen, mutta koulukaverit ovat samat. Meillä on just ruokatunti tai joku tauko meneillään. Ihmiset seurustelevat keskenään, ja puheensorina täyttää tilan. Katson ympärilleni, ja huomaan uhkaavan näköisen miehen kurkkivan ikkunasta sisään. Tiesin heti, että jotain on meneillään. Ennen kuin ehdin edes avata suutani, pommi räjähtää. Hetken on täysin hiljaista, mutta se johtuu vain siitä, että korvani ovat lukossa. Tunnelma on hysteerinen ja epäuskoinen. Ihmiset juoksevat sinne sun tänne ja panikoivat. Seuraan ihmismassaa yläkertaan ja piiloudun. Aika tuntuu suorastaan matelevan. Pommittaja tulee yläkertaan ja kuuntelen hänen lähestyviä askeliaan. Tunnelma on niin tiivis, että sitä voisi leikata veitsellä. Pidän silmäni tiukasti kiinni, ja sitten kuulen askelien pysähtyvän eteeni. Hän löysi minut. 

Valitettavasti mun muistikuvani tästä unesta ovat niin hatarat, että en muista kunnolla, miten tämä uni päättyi. Muistan kuitenkin, että se tuntui kestävän useita tunteja. Se oli aika pelottava uni, ottaen huomioon sitä edeltäneet tapahtumat Suomessa ja maailmalla.


Esimerkkiuni 3:

Tämän unen näkemisen aikoihin olin katsonut American Horror Storyn 4. kautta, jolla esiintyy semmoinen pelottava murhaajapelle. Taisin saada hieman traumoja siitä, kun se kerran tuli mun uniin kummittelemaan. Olin katsonut AHS:n lisäksi Pretty Little Liars -sarjaa, josta uni myös sai vaikutteita. Merkitsin mun päiväkirjaan tämän unen 16.7.2015.

Olen meidän hevostallilla. Siellä on muitakin ihmisiä, kuten sukulaisia. Lisäksi siellä pyörii AHS:stä tuttu murhaajapelle, johon kukaan muu ei tunnu kiinnittävän mitään huomiota. Pelle tuijottaa ja seuraa mua koko ajan. Se rupeaa jahtaamaan mua ihan kunnolla, ja vaikka kuinka juoksen pakoon, pelle saa mut kiinni.  Pelle raahaa mua kauemmas tallilta ja muista ihmisistä, ja yritän huutaa apua. Kukaan ei reagoi avunpyyntööni mitenkään. Lopulta saan riuhtaistua itseni pellen otteesta irti ja juoksen takaisin muiden luo. Sama asia toistui vielä monta kertaa uudelleen, ennen kuin uni päättyi heräämiseeni.

Tämä painajainen oli tosi kamala, koska tunsin oloni niin epäturvalliseksi, vaikka olin läheisten ihmisten ympäröimänä. Se pelle tuntui aina olevan läsnä ja kykenevä kidnappaamaan mut, vaikka kuinka juoksin pakoon ja taistelin vastaan. Tämän takia se muistutti PLL -sarjaa. Ärsyttävintä oli se, että unen tapahtumat toistuivat täysin samanlaisina vielä monta kertaa ennen kuin heräsin.

Unihalvaukset

Unihalvaus on unen ja valveen rajalla esiintyvä tila, johon liittyy kyvyttömyys liikkua sekä kokemuksia pahuuden läsnäolosta, hallusinaatioita, paineen tunnetta rintakehän päällä ja hengitysvaikeuksia. Tila johtuu aivoihin tulleesta häiriöstä, jonka vuoksi tietoisuus herää ennen REM-uneen liittyvän lihashalvauksen päättymistä. Yleisimmät unihalvaukset luokitellaan tunkeutujakokemuksiin (huoneessa paha olento), Incubus-kokemuksiin (hengitysvaikeuksia ja paineen tunnetta rinnan päällä -> kehon päällä oleva tai sisään tunkeutuva olento) ja tasapainohallusinaatioihin (esim. sängyn keinumista, leijumista, nousemista, putoamista tai kehostapoistumista). Unihalvaukset ovat pelottavia, mutta vaarattomia. Ne ovat yleensä lyhytkestoisia ja itsestään päättyviä. Unihalvauksen voi saada loppumaan myös tahdonvoimalla, ulkoisella äänellä tai toisen ihmisen kosketuksella.

Koin unihalvauksia aika paljon vuosina 2012-2014. Ne säikäyttivät mut niin pahasti, että aloin pelkäämään pimeää ihan toden teolla. Nukuin valot päällä melkein joka yö noin vuodesta 2013 vuoteen 2018. Nyt olen pikku hiljaa opetellut nukkumaan pimeässä uudelleen. En enää pelkää pimeää samalla tavalla, ja nukkuminenkin onnistuu nykyään paljon paremmin mun lääkkeeni ansiosta. Unihalvaukset (ja tietyt hahmot) ovat jättäneet mut vihdoin rauhaan, ja olen todella kiitollinen siitä.

Nyt saatte kuulla, millaisia unihalvauksia ja yövierailijoita mulla on ollut.

Esimerkkiunihalvaus 1:

Tämä unihalvaus on kaikista pahin ja eniten toistuvin, mikä mulla on ikinä ollut. Varoituksen sana: seuraava unihalvaus on saanut suuria vaikutteita Kauna -elokuvasta.

Herään. Tai ainakin luulen herääväni. On pimeää ja hetkinen... En pysty liikkumaan! Mitä tapahtuu? Mua pelottaa. Tunnelma on tosi painostava ja ahdistava. On vaikea hengittää. Vaikka kuinka yritän liikuttaa raajojani, se ei vaan onnistu. Loppuisipa tämä jo. Ahdistaa. Hetkinen... Tuolla nurkassa on jotain. Mun hengitys salpaantuu. Se on pelottavan näköinen nainen, jonka iho on omituisen kalpea. Mustat hiukset roikkuvat elottomina puoliksi kasvojen edessä, ja vaatteet ovat risaiset. Lopulta katseeni kohdistuu naisen kasvoihin, jotka ovat pelottavassa virneessä. Tunnistan kyseisen otuksen. Se on Kauna. Ennen kuin huomaankaan, se on jo sänkyni vieressä. Auttakaa minua. Tekisi mieli huutaa, mutta en pysty. Itkettää. Miksi en voisi jo herätä? En tykkää tästä. Seuraavaksi lakananvalkea Kauna siirtyy päälleni ja yrittää imeä sieluni. Säikähdän ihan tajuttomasti. Yritän herättää itseni, mutta en onnistu. Lopulta en voi tehdä muuta kuin tuijottaa sitä. Sen kasvot ovat vieläkin ivallisessa virneessä. Tunnen, kuinka mun pelko ruokkii sitä. Sitten se onkin  jo ohi.

Herään yhtäkkiä ihan paniikissa ja pomppaan säikähtäneenä sängystä ylös. Pystyn taas liikkumaan normaalisti eli olen vihdoinkin kunnolla hereillä. Laitan yövalon päälle. Olen vieläkin niin säikähtänyt, etten uskalla mennä heti nukkumaan. Katson puhelimesta söpöjä koiravideoita niin kauan, että rupeaa väsyttämään, ja pian nukahdan uudelleen. Pidän sormet ristissä, että en kohtaisi Kaunaa ainakaan samana yönä uudelleen.


Esimerkkiunihalvaus 2:

Tämä seuraava unihalvaus ei ollut oikeastaan ollenkaan pelottava, mikä on todella erikoista. Tähän kokemukseen liittyi myös auditiivisia harhoja eli ääniä. Yleensä koen unihalvauksissa vain hallusinaatioita eli näköharhoja.

Herään. Tai ainakin luulen herääväni. Hetkinen... En pysty liikkumaan ollenkaan! Äh, taas unihalvaus. Mua ei kyllä ahdista ollenkaan. Onpas outoa. Hetkinen... Mun huoneessani on jotain. Käännän katsettani, ja näen sänkyni vieressä seisovan kaksi identtistä kaksostyttöä. He ovat iältään noin 8-vuotiaita, ja he ovat pukeutuneet vanhanaikaisiin mustavalkoisiin vaatteisiin. Tytöillä on pitkät tummat hiukset ja ruskeat silmät. Minua ei kuitenkaan pelota ollenkaan. Tytöt kuiskuttelevat toisilleen jotain englanniksi. En saa selvää mitä he puhuvat, mutta olen utelias. Haluaisin sanoa tytöille jotain, mutta en pysty. Tosi ärsyttävää. Sitten herään.

Se oli hieman erilainen unihalvaus, ja oikeastaan aika kivakin kokemus. Tämän unihalvauksen koin vain kerran, mutta mua ei haittaisi kokea sitä uudelleen, sillä haluaisin niin saada selvää, mitä ne kaksostytöt puhuivat.

Toivon todella, että tykkäsitte tästä postauksesta ja, että piditte sitä mielenkiintoisena myös. Tavoitteenani oli antaa mahdollisimman realistinen kuva omista painajaisistani ja unihalvauksistani. Toivottavasti onnistuin siinä. Nähdään taas pian seuraavan postauksen merkeissä!

Narkolepsian monet kasvot - minun tarinani

Haluan kertoa teille minun tarinani - miten sairastuin, miten sain diagnoosin ja miten se vaikutti mun elämääni. Haluan myös kertoa teille, millainen henkilö tätä blogia oikein pyörittää. Tästä saattaa tulla pitkä teksti, joten ota vaikka kupponen kahvia ja muutama keksi(pussillinen) lukunautinnon takaamiseksi.

Ensin vähän nykyhetkestä. Olen Emma 19 vuotta, ja juuri nyt olen jonkinlaisessa välitilassa elämäni kanssa. Onnistuin suorittamaan lukion ja ylioppilastutkinnon kunnialla läpi, ja nyt luen pääsykokeisiin (ainakin sen verran, mitä jaksan). Syksystä ei ole vielä tietoa - mahdollisuutena on joko yliopiston aloittaminen uudella paikkakunnalla tai välivuosi töitä tehden kotipaikkakunnalla. Joka tapauksessa jonkinlaisia muutoksia on tulossa.

Mutta nyt palataankin aikakoneella 10 vuotta taaksepäin. Olen 9-vuotias, ja kaikkialla kuhistaan ja panikoidaan sikainfluenssasta. Ilmapiiri on melkeinpä hysteerinen, ja ihmiset jonottavat Pandemrix-rokotteita niin kuin ämpäreitä. Äitini sanojen mukaan en halunnut ottaa kyseistä rokotetta. Itse en muista olleeni tuota mieltä, mutta en ole lainkaan yllättynyt, sillä eniten hokemani lause lapsena oli varmaankin "Onko pakko?" Muistan kuitenkin istuneeni terveyskeskuksen odotushuoneessa. Muistan sen erityisen hyvin, vaikka siitä on jo 10 vuotta aikaa. Kaverini oli mummonsa kanssa siellä, ja sen takia en ollutkaan niin tympeällä tuulella enää. Olin vain iloinen, kun pääsin juttelemaan kaverini kanssa. Itse rokotteen ottaminen sujui hyvin, ja sitten menin kotiin.
 

Talvella 2010 tipuin hevosen selästä pää edellä jäätikköön. Noihin aikoihin rupesin myös saamaan outoja kohtauksia, minkä takia mulla epäiltiin ainakin epilepsiaa. Taisin jopa saada diagnoosinkin epilepsiasta, mutta se oli väärä diagnoosi. Kävin muutamissa tutkimuksissa tuon onnettomuuden takia (mm. magneettikuvaus ja aivosähkökäyrätutkimus), mutta niistä ei tainnut löytyä mitään poikkeavaa. Vasta vuonna 2011 rupesimme vaatimaan kunnolla tutkimuksia liittyen narkolepsiaepäilyyn, koska olin alkanut oirehtimaan jo melko voimakkaastikin. 

Ensimmäisiä oireita olivat mm. autossa nukkuminen, jota saattoi tapahtua tosi lyhyilläkin matkoilla, kuten 2 kilometrin koulumatkalla. Nukahdin melkeinpä heti, kun pääsin autoon.  Koulussakin tapahtui nukahtelemista, varsinkin liikuntatunnin jälkeisellä tunnilla. Olin muutenkin tosi väsynyt, ja melkein kaikki vapaa-aika tuntui menevän vain nukkumiseen. Seuraava muutos havaittiin käytöksessäni: ennen niin rauhallisesta ja hymyilevästä tytöstä tuli tosi vihainen ja helposti räjähtävä. Eristin myös itseni omaan huoneeseeni, enkä jaksanut nähdä kavereita enää. Monet rakkaat harrastuksetkin jäivät yksi kerrallaan pois - lentopallo, ratsastus, piirtäminen, yleisurheilu ja tanssi. Kaikki nämä oireet pistettiin tietysti alkavan murrosiän piikkiin, eivätkä lääkärit meinanneet ottaa äitini narkolepsiaepäilyä tosissaan. 

Tutkimuksiin oli hyvin vaikea päästä. Kukaan lääkäri meidän sairaalassamme ei edes tuntunut tietävän narkolepsiasta juuri mitään. Onneksi minulla on ihana äiti, joka taisteli mun oikeuksistani päästä tutkimuksiin, ja meidän sairaalassa oli myös ihana hoitaja, joka otti meidät tosissaan ja vei asiaa eteenpäin. Vuonna 2012 multa otettiin Seinäjoella likvor- eli (aivo)selkäydinnestenäyte, ja siitä paljastui pienentynyt oreksiinipitoisuus, joka on yleistä narkolepsia-katapleksiassa (kts. edellinen postaus, jos et vielä tiedä mitä on katapleksia). Multa otettiin myös aivosähkökäyrä uudelleen. Vuoden 2012 aikana kävin sairaalassa erilaisissa tutkimuksissa ja lääkärien tapaamisissa huimat 14 kertaa. Se oli tosi kurjaa, kun jouduin olemaan koulusta usein pois, ja muut oppilaat luulivat mun vain lintsaavan.


Tähän väliin yksi hauska (tai ei niin hauska) kokemus minua tutkineesta lääkäristä, joka myös virheellisesti diagnosoi mulle epilepsian:

Olin juuri saanut kuulla, että minulla todennäköisesti on narkolepsia. Tapasin mua tutkineen lääkärin, ja hän ei yhtään tiennyt mitä sanoa, sillä hänellä ei ollut juuri ollenkaan kokemusta tai tietoa narkolepsiasta ja sitä sairastavista ihmisistä. Lopulta lääkäri sai suustaan sanottua: "Älä huoli. Mä tiedän yhden narkoleptikon, ja se on ihan normaalin näköinen. SIllä on poikaystäväkin!" Hänen sanansa olivat tarkoitettu varmaankin lohduttaviksi, mutta ne hämmensi mua entisestään. Miksi narkoleptikko ei näyttäisi normaalilta? Miksi narkoleptikolla ei olisi poikaystävää? Miksi tämä lääkäri kuvitteli, että noiden sanojen sanominen olisi hyväksi tässä tilanteessa? Sitä emme saa varmaan koskaan tietää, mutta ei se haittaa, koska tuo tilanne lähinnä naurattaa nykyään.

Fun fact: musta ja tosta edellä mainitusta narkoleptikosta tuli sitten myöhemmin kavereita, ja ollaan edelleen yhteyksissä toisiimme. Maailma on niin pieni! Ja Sara, oot mulle tärkeä tuki♥

Sitten vuonna 2013 pääsimme onneksi Tayssiin eli Tampereen yliopistolliseen sairaalaan Outi Saarenpää-Heikkilän hoiviin. Asiat rupesivat etenemään vauhdilla osaavien ammattilaisten kanssa. Multa otettiin Tayssissakin aivosähkökäyrä (ehkä kolmas kerta toden sanoo) ja sitten heinäkuussa 2013 sain diagnoosin: G47.4 narkolepsia-katapleksia. Sen jälkeen kävimme vielä vuonna 2014 Helsingin Uniklinikalla Markku Partisen luona. Viimeinen tutkimus, mikä mulle tehtiin, oli viikon kestävä aktigraafiranneketutkimus. Tämän avulla pystyttiin toteamaan huonolaatuinen ja todella katkonainen yöuni, mikä on narkolepsiassa erittäin tyypillistä. 

Sen perusteella aloitettiin 3.4.2014 mun lääke, jonka tarkoituksena on vakaannuttaa yöunta, ja se lääke on todellakin ollut mun pelastus. Lääkityksen kuntoon saaminen oikeasti muutti mun koko maailman, ja pystyn nyt elää elämää ainakin jokseenkin samalla lailla kuin "normaali" eli terve ihminen. Ilman lääkkeitä en varmaan pystyisi opiskelemaan, työskentelemään ja nauttimaan elämästä melkeinpä ollenkaan. Toki lääkkeisiin liittyy yleensä haittavaikutuksiakin, mutta ainakin toistaiseksi lääkkeen hyödyt voittavat haitat. Toivon todella, että tilanne ei muutu ainakaan hirveästi huonompaan suuntaan, koska lääkemahdollisuudet ovat rajalliset. Kun on löytänyt itselleen sopivan lääkkeen mahdollisimman vähillä sivuvaikutuksilla, haluaa siitä pitää kynsin ja hampain kiinni.

Diagnoosin saaminen tuntui erittäin helpottavalta, ja kyllä siihen oli osannut valmistautuakin jo noin parin vuoden ajan. Se ei siltikään tarkoita sitä, etteikö mulla olisi ollut yhtään vaikeuksia hyväksyä mun sairautta ja erityisesti sairastumista. Tuollainen yhtäkkinen sairastuminen ja elämän muuttuminen on kriisi, joka pitää käsitellä kunnolla tai rupeaa oirehtimaan. Mulla ei teini-ikäisenä eli diagnoosin saamisen aikoihin ollut vielä tarpeeksi voimia ja kykyjä käydä läpi tätä koko asiaa, ja se vaivasi mua pitkään. Onneksi sitten vähän vanhempana rupesin käsittelemään tätä asiaa ja opin hyväksymään sairauteni osaksi omaa elämääni. Luulen, että jos en olisi tehnyt niin, olisin varmasti jäänyt junnaamaan siihen negatiivisuuden ja itsesäälin kierteeseen, mikä ei ole ollenkaan terveellistä. Vaikka hyväksyinkin sairauteni, en tiedä tulenko koskaan hyväksymään sairastumistani, sillä se tuntuu niin epäreilulta. 

Miten tämä kaikki sitten vaikutti muhun ja mun elämääni? Tai entäpä mun läheisiin tai vaikkapa mun tulevaisuuteen? No aika monella tavalla. Ja paljon. Tai jos totta puhutaan, niin narkolepsiaan sairastuminen muutti mun koko elämäni täysin. Sen rokotteen ottaminen muutti kaiken, mutta eihän sitä voinut tietää silloin. Se oli arpapeliä, missä hävisin. Onneksi narkolepsiaa tutkitaan koko ajan enemmän ja uusia lääkkeitä on viime aikoinakin ilmestynyt markkinoille. Narkolepsiaan sairastuminen ei siis välttämättä tarkoita, että koko peli olisi menetetty. Täytyy opetella elämään asian kanssa, ja hyvällä lykyllä voikin elää suhteellisen normaalia elämää narkolepsiasta huolimatta. 

(Tähän väliin haluaisin todeta, että on olemassa myös ihmisiä, jotka sairastuttuaan eivät ole kyenneet enää normaaliin elämään, kuten opiskeluun, työskentelemiseen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Kaikki narkolepsiatapaukset eivät ole läheskään niin vakavia. Narkolepsiaa on monenlaista: lievää, vakavaa, katapleksiaa tai ei katapleksiaa, rokotteesta sairastunut tai ei, erilaisia oireita jne. Minä kirjoitan omasta näkökulmastani, ja koen narkolepsiani olevan lievähkö. Kaikki mitä kirjoitan narkolepsiastani ja kokemuksistani ei siis välttämättä päde muihin narkoleptikkoihin kuin ehkä vain osittain. Okei, nyt kun se on sanottu, voin jatkaa tarinaani.)

Narkolepsiaan liittyy paljon psyykkisiä ongelmia, mistä muut ihmiset eivät yleensä ole tietoisia. He saattavat ajatella narkolepsian tarkoittavan vain fyysisiä oireita kuten väsymystä ja nukahtelua, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Mä koen, että narkolepsia vaikutti jopa mun persooonallisuuteen, ja mun läheiset ihmiset huomasivat sen muutoksen mussa varmasti paljon paremmin kuin minä itse. Nykyään musta tuntuu, että mun lääkkeiden ansiosta oon ehkä pikku hiljaa palannut ennalleen, mutta en silti ole läheskään sama ihminen kuin ennen sairastumistani. Olen vieläkin liian helposti suuttuva ja ärsyyntyvä jatkuvan väsymyksen vuoksi, mutta onneksi lääkkeet vievät pahimman väsymyksen ja "räjähtelyn" pois. Mun läheisilläni on ollut aika paljon kestämistä mussa ja mun raivokohtauksissa, mutta raivoamisten takana on ollut sairaus enkä minä. Muutuin myös siinä määrin, että en koe mielihyvää enää niin helposti, ja sen takia esim. harrastuksetkaan ei tunnu enää niin kivoilta. Se kuulostaa varmaan tosi kamalalta ja masentavalta, mutta olen tottunut siihen jo. En enää edes muista, millaista elämä oli ennen narkolepsiaa. 

Muita narkolepsiaan sairastumisen aiheuttamia psyykkisiä ongelmia on mm. masennus, pelot ja psykoottiset oireet. Masennuksesta en nyt rupea hirveästi selittämään, mutta koen masentuneeni sairastumisen yhteydessä. Se on harmillisesti erittäin yleistä narkolepsiapotilailla, mutta onneksi mun pahimmat ajat ovat nyt takanapäin. Pimeän pelon mulla laukaisi narkolepsiaan kuuluvat järkyttävät painajaiset ja unihalvaukset. Pelko oli pahinta noin 12-13-vuotiaana, kun mulla ei ollut vielä yöuniin vaikuttavaa lääkitystä. Sitä pelkoa on vaikea selittää jollekin, joka ei ole kokenut samaa. Voin kuitenkin kertoa, että se pelko on täysin todellista. Pelkäsin mennä nukkumaan, koska tiesin, että ne tietyt pimeät hahmot odottavat mua mun unimaailmassa. Pelkäsin myös olla pimeässä, koska olin nähnyt pelottavan hallusinaation ja kuullut ääniä. Nämä ovat siis niitä psykoottisia oireita. Niitä voi esiintyä terveilläkin ihmisillä, jotka ovat vain liian väsyneitä. Psykoottiset oireet eivät ole vaarallisia, mutta ne voivat olla todella pelottavia. Onneksi nämäkin oireet jäivät mulla pois lääkityksen myötä.

Ehkä suurin vaikutus narkolepsialla on ollut mun toimintakykyyn ja toiminnanohjaukseen. Jatkuvan väsymyksen vuoksi on hyvin vaikea saada mitään aikaiseksi eli aloitekykyni on melkein olematon. Väsymyksestä ja masentuneisuudesta seuraa myös motivaation puute, jonka muut ihmiset, kuten läheiset ja opettajat, tulkitsevat yleensä laiskuudeksi. Alentunut vireystila heikentää myös muisti- ja keskittymiskykyä, joka vaikeuttaa näiden muiden oireiden tapaan lähes kaikkea tekemistä, mutta erityisesti opiskelua ja työskentelemistä. Oppitunneilla ja töissä hereilläpysyminen ei ole itsestään selvä asia narkoleptikolle, ja sen takia mun on pitänytkin miettiä tarkasti juuri itselleni sopivia opiskelutekniikoita ja työmahdollisuuksia. Mä olen kokenut erittäin paljon vaikeuksia opiskeluun liittyen, enkä vieläkään saa itseäni toimimaan produktiivisesti toiminnanohjauksen ongelmien takia. Se on todella raivostuttavaa, koska koulumenestys kärsii siitä, ja se taas masentaa entisestään.

Narkolepsia itsessään määrittelee ainakin jossain määrin, millaista työtä sitä sairastava voi tehdä. Narkoleptikolle ei suositella esimerkiksi kuljetusalaa, koska ajamiseen liittyy suuria riskejä. Onneksi en ole ikinä haaveillutkaan vaikkapa bussi- tai taksikuskin urasta, mutta kyllä työssäkäyminen muutenkin vaikeutuu, jos sinne pitäisi autolla matkustaa. Ajaminen kun ei ole mahdollista läheskään kaikille narkoleptikoille, ja olen itsekin tehnyt päätöksen siitä, että autoa en aja. Sellainen työ, missä voi itse vaikuttaa työaikoihin (esim. yrittäjyys), on narkoleptikolle ideaali. Toisaalta, aloitekyvyttömälle henkilölle yrittäjyys ei ehkä olekaan mikään paras vaihtoehto. Narkolepsiasta johtuva väsymys vaikuttaa kuitenkin sen verran työkykyyni, että en tiedä, voinko koskaan työskennellä täysituntisesti. Sen huomaa varmaan vasta yrittämällä käytännössä, mutta jotain osviittaa olen saanut jo 8 tunnin koulupäivistä, jotka tökkii jo pahasti. Siinä taas menettää paljon rahaa, kun ei kykene työskentelemään yhtä paljon kuin terve henkilö. Narkolepsian takia voi tulla aika paljonkin taloudellista tappiota ja täten myös stressiä.

Ajattelin nopeasti vielä kertoa, miten narkolepsiaan sairastuminen vaikutti sosiaaliseen elämääni. No, se periaatteessa lopetti sen melkein kokonaan. Ainakin joksikin aikaa. En jaksanut nähdä ihmisiä enää ollenkaan, eikä minua lopulta enää edes pyydetty minnekään. Harrastusten lopetettua näin ihmisiä enää vain koulussa, ja vapaa-ajalla olin aina yksin neljän seinän sisällä, jonka takia minulle kehittyi sosiaalisten tilanteiden pelko. Onneksi löysin netistä narkoleptikoiden vertaistukiryhmän ja pääsin tutustumaan muihin narkoleptikkoihin kuten Saraan. Olisin muuten varmaan tullut hulluksi. Nyt yritän rakentaa uudelleen sosiaalista elämääni pikku hiljaa, kun minulla vihdoinkin on aikaa ja jaksamista koulun loppumisen johdosta. En tiedä, tulenko koskaan omistamaan kunnon sosiaalista elämää tämän sairauden takia, mutta en ole ainakaan vielä luovuttamassa.

Kiitos paljon, jos jaksoit lukea tänne loppuun saakka. Tästä postauksesta tuli paljon pidempi kuin alunperin suunnittelin, mutta toivottavasti piditte siitä silti. 

Jos siellä on muita narkoleptikoita tai heidän läheisiään, jotka haluavat osallistua tämän blogin kirjoittamiseen, laittakaa mulle kommenttia tänne blogiin tai viestiä vaikka facebookissa (Emma Latva-Somppi). Annan mielelläni puheenvuoron muillekin samojen asioiden kanssa kamppaileville ihmisille. Olette ajatuksissani♥

Nähdään taas pian!